sunnuntai, 7. joulukuu 2008

Muuttoilmoitus

Välillä on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä ja uudistua. Niinpä minäkin olen tehnyt pientä joulusiivousta ja vihdoinkin päätin muuttaa blogini vuodatuksesta bloggeriin. Kyllästyin vuodatuksen sivupohjaan ja ulkoasuun ja vaihdoin ainakin toistaiseksi puhtaanvalkoiseen raikkaan ilmavaan bloggeriin. Pikkuhiljaa voi sitten koittaa muokkailla blogia, mutta pääasia nyt on että muutettu ollaan. Olin jo aiemmin aloittanut bloggeriin italiankielistä blogia, joten tämäkin blogini sopii mainiosti sinne.

Tervetuloa edelleen käymään, maistelemaan aglio, olio e peperoncinoa, samoja aineksia uudelta lautaselta. Minut siis löytää nyt täältä.

keskiviikko, 3. joulukuu 2008

Lapsenhoitoa ja pohdintaa

Olen monesti miettinyt suomalaisten ja italialaisten suhtautumista lapsiin, lastenkasvatukseen ja lapsista huolehtimiseen. Tällä kertaa muutama ajatus liittyen lasten hoitoon viemiseen ja töissäkäyntiin. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun nyt vihdoin italialaiset naiset ovat kasvavin joukoin työelämässä, ei kotona haluaisi enää olla kukaan ja se tuntuu jopa jollakin tapaa hävettävältä. Nykyisten 30-40 vuotiaiden äidit edustavat suurta casalingojen sukupolvea, johon ei haluta palata, eikä tietenkään tarvitsekaan. Tilanne muistuttaa Suomen 70-lukua, äitiysloma oli lyhyt ja jos töihin halusi palata, oli lapsi laitettava aikaisin hoitoon.

Suomessa tunnutaan nykyään arvostavan aivan toisella tapaa kotona oloa, äiti tai isä hoitavat lasta mahdollisimman pitkään kotona jos vain se on taloudellisesti mahdollista. Täällä lapsi laitetaan usein aikaisin hoitoon, kuuden kuukauden pakollisen äitiysloman jälkeisen hoitovapaan palkka kun romahtaa 30 prosenttiin. Viimeistään lapsen ollessa vuoden vanha, on töihin palattava jos työnsä haluaa pitää.

 

En kiistä etteikö monesti kyse olisi taloudellisesta tarpeesta ja olen ehdottamasti naisten työssäkäynnin kannalla, sillä naisten työssäkäyntiähan ongelma täällä koskettaa, isyyslomat taitavat käytännössä olla vielä kaukaista tulevaisuutta. Kuitenkin kyse on myös muusta.

Erään tuttavaperheemme äiti oli ennen lapsen saamista määräaikaisessa toimistotyössä, johon ei enää äitiysloman jälkeen ollut palaamista. Lapsi on juuri täyttänyt vuoden ja aloitti tänä syksynä tarhan, äiti on kotona ja etsiskelee töitä. Tämä työttömyys on stressannut jo lapsen ollessa pienempi, vaikka minkäänlaisia taloudellisia huolia ei perheellä ole, miehellä on hyväpalkkainen työ ja asunto on vanhempien hankkima, siivoja auttaa kotitöissä. Ilmettelinkin siis miksei voisi nauttia rauhassa lapsen kanssa kotona olosta vielä vähän aikaa. Varsinkaan kun edessä ei välttämättä häämötä suuri ja mahtava ura tai ammatillisten unelmien täyttymys.

 

Ihmetystä aiheuttivat myös kommentit erään kunnan vakituisen työntekijän taholta. Hän on yli nelikymppisenä odottamassa ensimmäistä lastaan, on tehnyt jo vuosia vakituista työtä ja asuu omistusasunnossa ilman lainaa. Ainakin nyt odotusvaiheessa hän kaavaili palaavansa töihin lapsen ollessa 6-7 kuukautta, äitiysloman jälkeen kun palkka tippuu. En oikein jaksa uskoa että kyse olisi vain toimeentulosta, miksei siis nauttia lapsesta kun kerran sellaisen vihdoin hankkii. Puoivuotias on kuitenkin vielä niin pieni.

 

Ymmärrän kyllä että työ on identiteetille ja itsetunnolle tärkeää, minä jos kuka tuskailen tämä se tästä työidentiteetin kanssa. Mutta onhan elämässä aikaa, miksei voisi hetkeksi hellittää. Monesti tuntuu, että lapsen kanssa vietettyä aikaa ei nähdä hyödyllisenä ja tärkeänä. Lapsista on vaivaa ja huolta, parempi että joku muu huolehtii heistä edes hetken aikaa. Varmasti tarha ja koulu ovat lapselle myös hyödyksi, mutta onko muiden lasten seura niin välttämätöntä vielä 1 tai 2 vuotiaalle, joka hädin tuskin kävelee tai juuri ja juuri puhuu?

 

Itse olen tullut siihen tulokseen, että kannattaa nauttia lapsen kanssa olosta jos vain voi. Näin on tietenkin helppo sanoa, kun ei edes ole vakityötä odottamassa. Olenkin tällä hetkellä onnellisesti osaviikkoinen pätkätyöläinen. Elämässä ehtii kaikenlaista ja ensi vuonna odottaa meilläkin scuola materna.

maanantai, 1. joulukuu 2008

Suomalaisia omituisuuksia Italiassa – ja päinvastoin

Ulkosuomalaisissa blogeissa on ollut liikkeellä listauksia suomalaisista tavoista, jotka ovat herättäneet kummastusta Italiassa. Omasta puolestani voin jakaa useat omituisuudet, joita on tullut esiin ja niihin ajattelin tässä sekoitella muutamia muita suomalais-italialaisia omituisuuksia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lapsen ulkona nukuttaminen herättää ihmetystä ja kertoo ehkä jotain olennaista italialaisten ja suomalaisten suhtautumisesta lapsiin. Italialaiset lapset ulkoilevat isompinakin vain kuivalla ja mielellään aurinkoisella säällä, etteivät vaatteet likastu. Meilläpä onkin Suomesta hankitut kumisaappaat ja kurahaalarit ja varmaan on naapureilla kummastelemista, kun poika leikkii tällä varustuksella joskus takapihalla. Suomessa ystäväni kertoi, että sukulaiset olivat päivitelleet että mitenkäs vauvaa nukutetaan, kun heillä ei ollut parveketta asunnossa ja melkein oli suositeltu asunnon vaihtoa. Kaikki on niin suhteellista ja kulttuurisidonnaista!

 

Suolaisen ja makean yhdistäminen on myös yksi esiin tulleista seikoista, joka italialaisia kummastuttaa. Ananas pizzassa on jättänyt mieheeni syvän vaikutuksen, vaikka onkin yleensä kaikkiruokainen ja tottunut vähitellen lähes kaikkiin suomalaisiin kummajaisiin. Ruokapuolella näitä kummajaisia on tullut esiin enemmänkin, mutta puolin ja toisin niihin on jo totuttu.

Suomessa herättää välillä kummastusta mieheni tottumus syödä aina leipää liharuuan kanssa, leipä on kertakaikkiaan välttämätöntä ja joskus ravintolossa sitä on joutunut kyselemään. Mutta jos liha- tai kanaruuan lisäkkeenä on riisiä, ei mieheni syökään leipää, sillä riisi kuuluu hänen tottumustensa mukaan eturuokiin, kuten pasta ja keitot, joiden kanssa taas ei koskaan syödä leipää. Suomessa leipää tarjotaan erityisen helposti juuri keittojen kanssa. Mikä leipäsotku!

 

Koska olen vuosien kuluessa niin sulautunut italialaiseen elämänmenoon, tuli mieleeni myös joitakin suomalaisia tapoja, jotka itseäni ovat alkaneet kummastuttaa. Suomessa ei esimerkiksi koskaan voi varmasti tietää, koska on missäkin perheessä ruoka-aika ja ravintoloissakin saa ruokaa koska vaan. Siskoni kertoi tässä olleensa juuri teatterissa ja näytös alkoi klo 13 ja kesti neljään. Vain Suomessa voi teatteriesitys alkaa niin hulluun aikaan, miten ihmeessä voi mennä teatteriin lounasaikaan!

Olen sopeutunut italialaiseen selkeään päivärytmiin, karkeasti ottaen klo 13 on lounasaika ja klo 20 syödään illallista. Tietenkin ajoissa on vaihteluita, tarhalapset syövät jo puolen päivän aikaan ja meillä saattaa viikonlopun lounas venähtää melkein kahteen. Mutta jos kutsutaan kylään illalla kahdeksan jälkeen, on kyseessä takuuvarmasti illallinen ja turha mennä koputtelemaan ravintolan ovelle viiden aikaan iltapäivällä ruuan toivossa.

 

Suomalais-italialaisista kummajaisista tuli tällä kertaa vielä mieleeni tapaus, jota mieheni kertoo täällä suurena ihmeenä ja urbaanina legendana. Hän oli kerran pyöräilemässä vanhempieni asunnon lähellä, tavallisessa suomalaisessa lähiössä, jossa metsäpläntti alkaa aivan asuintalojen kulmalta. Pyörätien vierestä hän oli sitten italialaisella supersienivaistolla hoksannut muutamia herkkutatteja, joita kukaan ei ollut poiminut! Suuret sienet aivan nenän edessä jätetty maahan vanhenemaan! Täällä sienipaikat ovat suuria salaisuuksia ja sieniä rynnätään etsimään kissojen ja koirien kanssa.

 

Ei nyt aivan suoraan liity aiheeseen, mutta löysin kesällä Suomessa ottamieni kuvien joukosta tämän. Maistettiin ja voin todeta että joskus kulttuurien omituisuuksien sekoittelu voi tuottaa onnistuneita lopputuloksia. Täysjyväpohjapizza kanttarelli-savuporo-punasipulitäytteellä, ei hassumpaa. 

  

2110286.jpg

torstai, 27. marraskuu 2008

Pieniä ajatuksenpätkiä rasismista

Katja haastoi kirjoittamaan tärkeästä aiheesta ja erityisesti siitä, kumpi on rasistisempi maa, Suomi vai Italia. Asiasta on jo kirjoitettu monenlaisia viisaita ja osuvia ajatuksia muiden haastettujen taholta. Hieman jälkijunassa koitan purkaa viime päivien ajatuslankojani aiheesta, joka on pyörinyt päässäni ja vaivannut aivonystyröitäni, muttei ole tahtonut löytyä aikaa naputella ajatuksia ulos. Olen ollut tavallista enemmän töissä tällä viikolla ja poika on jättänyt parina päivänä väliin strategiset päiväunet...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kysymys on tietenkin lähtökohtaisestikin sellainen, ettei siihen lopullista vastausta varmastikaan löydy, rasismia kun on niin monella tasolla eikä sitä oikein voi mitata. Tein galluppia kotona ja kysyin mieheltä kumpi on hänen mielestään rasistisempi maa, vastauksena oli Suomi. Itse en osaa suoraa vastausta antaa, näen asioissa aina liian monia puolia.

Uskon että rasismi on valitettavasti sisäänrakennettu erityisesti länsimaiseen yhteiskuntaan, sitä on joka maassa ja jokaisessa ihmisessä. Rasismi on monitasoinen rakennelma, joka heijastuu sekä mitättömiltä tuntuvissa jokapäiväisen kanssakäymisen muodoissa ja tiedostamattomissa ajattelurakenteissa, että väkivaltaisina reaktioina. Kyse on tietenkin hyvin eritasoisista asioita, mutta pohjimmiltaan on kyse tiedostamattomista ennakkoluuluista ja arvottamisesta.

Rasismilla on yhtäläisyyksiä kaikenlaisiin yleistyksiin, joita olen aina vierastanut. Tiettyihin ryhmiin lyödään leima, joka määrittää kaikkia sen jäseniä. Maailmassa on varmasti enemmäin poikkeustapauksia kuin sääntöjen mukaan toimivia. Rasismi on myös sukupuolisidonnaista, naisiin se kohdistuu eri tavalla kuin miehiin. Valkoinen mies on yhteiskuntamme normi. Ja samoin kuin lapsista kasvaa yhteiskunnassamme väistämättä tyttöjä ja poikia, ovat rasistiset ajatusrakennelmat jotain sellaista piilevää jota on vaikea kokonaan välttää.

 

Suomessa valtaväestö määrittyy selkeämmin yhtenäiseksi ja ulkomaalainen erottuu helpommin. Rasismi on usein piilevää, rasisteja ovat näkyvästi ääriryhmät ja juopuneet keski-ikäiset miehet. Täytyy kyllä myös todeta että olen suurimman osan aikuisikääni asunut Italiassa, joten kosketus suomalaiseen arkielämään on jäänyt viime aikoina vähemmälle.

Italiassa olen tavannut myös hyvin koulutetuissa nuorehkoissa henkilöissä voimakkaita rasistisia mielipiteitä, jotka ilmaistaan häpeilemättä. Italiassa ulkomaalaisiin kohdistuu usein yleisellä tasolla pelkoa rikollisuuteen liittyen ja nykyisen kriisin vuoksi työpaikkojen suhteen. Toisaalta ulkomaalaisia on jo niin paljon ja niin korvaamattomissa töissä vaikkapa vanhusten hoitajina, että kukapa voisi kokonaan vastustaa maahanmuuttajia.

 

Italia on iso maa, jossa on paljon monenlaista poppoota ja rasismia esiintyy jo maan omien rajojen sisällä etelän ja pohjoisen välillä. Voisikin ajatella, että maahanmuuttajan on helpompi sopeutua tälläiseen sekasoppaan kuin paljon pienempipopulaiseen ja yhtenäisempään väestöön kuten Suomessa. Suomessa lainsäädännön ja virallisen politiikan tasolla pyritään ehkä enemmän suvaitsevaisuuten ja ei-rasistisuuteen, ainakin noin suurinpiirtein, kun taas italiassa tuntuvat lainsäädäntö ja politiikka yhä enemmän vaikeuttavan ulkomaalaisten elämää. Ja mitä muuta voidaan olettaa maasta, jonka pääministeri kommentoi toisen maan presidentin ihonväriä.

 

Olen työskennellyt viime ajat aivan kunnan maahanmuuttotoimiston vieressä. Italialainen byrokratia ja asioiden monimutkaisuus korostuvat entisestään kun on kyse maahanmuuttajien asioista. En voi kuvitella että Suomessa vaaditaan sellaista paperia kuin certificato di idoneità alloggiativa oleskeluluvan saamiseksi. Jokainen kunta voi vielä itse päättää miten käytännössä toimitaan paperin saamiseksi ja yksittäinen virkamies (tai tässä tapauksessa nainen) voi hankaloittaa monen ihmisen elämää. Pohjimmiltaan haiskahtaa rasismilta.

Osa-aikaisesti ja alipalkattuna kunnan maahanmuuttotoimistossa työskentelevä albanialainen kollegani ja ystäväni manaili tässä juuri hallituksen kaavailemia lakimuutoksia, joiden pitäisi paperilla lisätä turvallisuutta, mutta jotka käytännössä hankaloittavat monin verroin ulkomaalaisten jo ennestään mutkikasta elämää, maahanmuuttajien jotka enimmäkseen työskentelevät, opiskelevat, kasvattavat lapsiaan ja yrittävät elää normaalia elämää vieraassa maassa. Osa-aikatyönsä lisäksi kollegani viimeistelee väistöskirjatutkimustaan yliopistolla ja mietiskeli vakavissaan muuttoa johonkin muuhun maahan, jossa maksetaan parempaa palkkaa mielenkiintoisemmasta työstä. Mutta koska on joutunut kamppailemaan oleskeluluvan saamiseksi, ei hevillä tee mieli aloittaa alussa uudessa maassa ja riskeerata kaikkea.

 

Ajatusteni langat alkavat jo sotkeentua toisiinsa, aiheesta voisi kirjoittaa loputtomiin. Minulla on jonkinlainen lapsellinen usko, että pienistä asioista voi tulla suuria, pisarakin tekee virran muiden mukana. Jos siis piilevän rasismin pystyy tunnistamaan itsessään ja muissa ja taistelee pinttyneitä käsityksiä, yleistyksiä ja käytäntöjä vastaan, opettaa lapsia katsomaan maailmaa ilman liikoja ennakkoluuloja, pienet suvaitsevuuden pisarat lähtevät kasvamaan ja leviävät. Toivoa paremmasta maailmasta on aina puolustettava...

lauantai, 22. marraskuu 2008

Kaksin kotona

Tuuli vinkuu nurkissa kylmästi, sisälämpötila laskee uhkaavasti ja heikot auringonsäteet pilvien raosta eivät riitä lämmittämään ulkonakaan. On aika laittaa tulta kamiinaan ja varustautua viettämään lauantai-iltaa kodin lämmössä kahdestaan. Kyse ei ole romanttisesta viikonlopusta lapsi mummolassa, vaan minä ja poika olemme kaksin kotona ja isukki viettää Veronan suunnalla urheilullis-enogastronomista miesten viikonloppua. Kerran vuodessa on sentään trasferta sallittava.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuten tavallista, koti kaipaisi pientä siistimistä ja kauppareissu on tekemättä, mutta onhan kaapeissa kaikenlaista, kohta on jo pimeää ja ulkonakin tuulee niin kylmästi. Siispä äiti omistautuu hetkeksi blogimaailmaan pojan ollessa unten mailla.

 

Koska kuvat puhuvat usein enemmän kuin tuhat sanaa eikä ajatus oikein kirjallisessa muodossa nyt kulje, laitanpa tähän muutaman kuvan tämän aamuisista touhuistamme...

2083315.jpg

Kissa ja lapsi eivät aina ole parhain mahdollinen yhdistelmä, varsinkin kissan ruokakippo voi tuottaa ongelmia, kuten jo toisaallakin on todettu. Sen lisäksi että poika on useaan kertaan maistellut kissan ruokaa, on lempihuvina aina silloin tällöin kissan vesiastian täyttäminen nappuloilla. Ja silloin kun isä ja äiti eivät kerran ole kissaa ruokkimassa, niin täytyyhän jonkun siitä huolehtia! 

 

2083340.jpg 

Kissa kylläkin pakeni paikalta tässä vaiheessa ja tyytyi katselemaan sotkua lempipaikaltaan ikkunalaudalta.

 

2083395.jpg

Kun kissa oli ruokittu, voitiinkin keskittyä rauhassa lelulaatikon inventaarioon...