Olen monesti miettinyt suomalaisten ja italialaisten suhtautumista lapsiin, lastenkasvatukseen ja lapsista huolehtimiseen. Tällä kertaa muutama ajatus liittyen lasten hoitoon viemiseen ja töissäkäyntiin. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun nyt vihdoin italialaiset naiset ovat kasvavin joukoin työelämässä, ei kotona haluaisi enää olla kukaan ja se tuntuu jopa jollakin tapaa hävettävältä. Nykyisten 30-40 vuotiaiden äidit edustavat suurta casalingojen sukupolvea, johon ei haluta palata, eikä tietenkään tarvitsekaan. Tilanne muistuttaa Suomen 70-lukua, äitiysloma oli lyhyt ja jos töihin halusi palata, oli lapsi laitettava aikaisin hoitoon.

Suomessa tunnutaan nykyään arvostavan aivan toisella tapaa kotona oloa, äiti tai isä hoitavat lasta mahdollisimman pitkään kotona jos vain se on taloudellisesti mahdollista. Täällä lapsi laitetaan usein aikaisin hoitoon, kuuden kuukauden pakollisen äitiysloman jälkeisen hoitovapaan palkka kun romahtaa 30 prosenttiin. Viimeistään lapsen ollessa vuoden vanha, on töihin palattava jos työnsä haluaa pitää.

 

En kiistä etteikö monesti kyse olisi taloudellisesta tarpeesta ja olen ehdottamasti naisten työssäkäynnin kannalla, sillä naisten työssäkäyntiähan ongelma täällä koskettaa, isyyslomat taitavat käytännössä olla vielä kaukaista tulevaisuutta. Kuitenkin kyse on myös muusta.

Erään tuttavaperheemme äiti oli ennen lapsen saamista määräaikaisessa toimistotyössä, johon ei enää äitiysloman jälkeen ollut palaamista. Lapsi on juuri täyttänyt vuoden ja aloitti tänä syksynä tarhan, äiti on kotona ja etsiskelee töitä. Tämä työttömyys on stressannut jo lapsen ollessa pienempi, vaikka minkäänlaisia taloudellisia huolia ei perheellä ole, miehellä on hyväpalkkainen työ ja asunto on vanhempien hankkima, siivoja auttaa kotitöissä. Ilmettelinkin siis miksei voisi nauttia rauhassa lapsen kanssa kotona olosta vielä vähän aikaa. Varsinkaan kun edessä ei välttämättä häämötä suuri ja mahtava ura tai ammatillisten unelmien täyttymys.

 

Ihmetystä aiheuttivat myös kommentit erään kunnan vakituisen työntekijän taholta. Hän on yli nelikymppisenä odottamassa ensimmäistä lastaan, on tehnyt jo vuosia vakituista työtä ja asuu omistusasunnossa ilman lainaa. Ainakin nyt odotusvaiheessa hän kaavaili palaavansa töihin lapsen ollessa 6-7 kuukautta, äitiysloman jälkeen kun palkka tippuu. En oikein jaksa uskoa että kyse olisi vain toimeentulosta, miksei siis nauttia lapsesta kun kerran sellaisen vihdoin hankkii. Puoivuotias on kuitenkin vielä niin pieni.

 

Ymmärrän kyllä että työ on identiteetille ja itsetunnolle tärkeää, minä jos kuka tuskailen tämä se tästä työidentiteetin kanssa. Mutta onhan elämässä aikaa, miksei voisi hetkeksi hellittää. Monesti tuntuu, että lapsen kanssa vietettyä aikaa ei nähdä hyödyllisenä ja tärkeänä. Lapsista on vaivaa ja huolta, parempi että joku muu huolehtii heistä edes hetken aikaa. Varmasti tarha ja koulu ovat lapselle myös hyödyksi, mutta onko muiden lasten seura niin välttämätöntä vielä 1 tai 2 vuotiaalle, joka hädin tuskin kävelee tai juuri ja juuri puhuu?

 

Itse olen tullut siihen tulokseen, että kannattaa nauttia lapsen kanssa olosta jos vain voi. Näin on tietenkin helppo sanoa, kun ei edes ole vakityötä odottamassa. Olenkin tällä hetkellä onnellisesti osaviikkoinen pätkätyöläinen. Elämässä ehtii kaikenlaista ja ensi vuonna odottaa meilläkin scuola materna.