Selailin ja järjestelin tässä valokuvia ja pysähdyin katselemaan parvekemaisemaamme. Olen kuvannut sitä monet kerrat ja eri vuodenaikoina, en väsy ihailemaan kaukana näkyviä kukkuloita, joiden huiput saattavat talvella siintää valkoisina, vastapäisen rinteen viiniviljelmien vehreitä rivistöjä ja oliivipuiden harmaita palleroita, kesällä kullankeltaisiksi paahtuvia peltoja ja topakkana seisovia tummanvihretä sypressejä. Arjen vastoinkäymisten tai olemassaolon kriisien iskiessä yritän ajatella, että olen onnekas maisemastani, elämästä pitää osata nauttia ja arvostaa niitä pieniä iloja joita se tarjoaa.

Väistämättä mieleeni nousee toinenkin maisema, toinen mielenmaisemani, suomalainen puoliskoni, jota ilman en voisi olla. Mökin laiturilta avautuvassa järvi- ja metsämaisemassa on raikkautta ja rauhaa, jota välillä kaipaan, mutta tuskin voisin elää sen äärellä jatkuvasti.

Olen onnellinen että minulla on molemmat maisemani, joista ammentaa voimaa ja joiden äärelle aina palata. Kaksi maata, kaksi kieltä, kaksi maisemaa, kaksi puoliskoa minussa, erottamattomasti. Ormai per sempre.