Vaikka olisi mukava kirjoitella blogiin useammin, ei se vaan tunnu onnistuvan. Ajatuksia ja kirjoittamisen aiheita vilisee päässä, mutta niiden saattaminen kirjalliseen muotoon onkin sitten jo pidempi prosessi, joka vaatii hieman aikaa, keskittymistä, koneen ääressä fyysisesti istumista, nettiyhteyden toimimista... Nytkin vain pientä päivitystä, ilman sen suurempia pohdintoja ja analysointeja, ne tulevat ehkä sitten jälkikäteen, jos ehtivät.

Viime viikkoina on ollut kaikenlaista lisäohjelmaa, suunniteltua ja suunnittelematonta. Ensin olivat Suomen mummi ja ukki vajaan viikon verran leikkimässä lapsenlapsensa kanssa ja pitämässä intensiivistä suomen kielen opetusta. Saimme taas pieniä Suomi-tuliaisia ja muutaman ihanan makean omenan mummilan pihapuusta.

Heti perään vietimme pojan kanssa viisi päivää sairaalassa, kun pieni nuha muuttui yhdessä yössä hengitysvaikeudeksi ja vei puhdin aivan pois. Aamupäivän oli vain nukkunut ja kun tulin töissä, oli pojan silmissä outo ja tyhjä katse, rinta kohoili kummasti, kasvot olivat lakanan valkoiset ja eikä ressu jaksanut kuin pienesti valittaaa. Lääkäripäivystykseen siis heti, siellä happea, verikoetta, tippaletkua ja lopulta passitus osastolle. Seuraavana päivänä olo oli jo parempi ja hengitys normaalia, mutta kun sairaalaan joutuu, ei koskaan tiedä koska sieltä pääsee pois. Lääkärien pitää tutkia, mitata, tarkkailla ja varmistaa. Antibiottikuuri suoneen varmuuden vuoksi ja kortisoonia keuhkoja avaamaan. Poika oli reipas potilas, nosti itsekin paitaa ylös kun lääkäri tuli kuuntelemaan ja otti lääkkeen yleensä mukisematta.

Loppu hyvin kaikki hyvin ja eilen pääsimme kotiin, poika voi hyvin ja äidinkin flunssa on helpottamassa. Viisi päivää ja yötä sairaalan rutiinien siivittäminä tuntuvat ikuisuudelta, mutta ainakin saimme valmiit ruuat pöytään ja joku muu luuttusi lattiat kaksi kertaa päivässä, ja vielä ilmaiseksi.