Lapsen kanssa eläminen on täynnä toistoja ja kieltoja. Poikani toistaa aina vaan samoja asioita, joista yritetään kieltää. Kielletty asia on aina se mielenkiintoisin ja sitä toistetaan päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kunnes se väistyy jonkun uuden puuhan alta. Edellistalvena ainut lattialla oleva huonekasvimme oli useamman kuukauden autotallissa jäähyllä, kun poika aina vaan repi sen lehtiä tai kouri multaa lattialle. Nyt se ei enää ole kuulunut aikoihin hänen harrastuksiinsa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sen sijaan päivä toisensa jälkeen äiti epätoivoisena kysyy ilman vastausta ”miksi kaadoit veden/maidon/mehun pöydälle?” tai yrittää iskostaa pojan päähän ”ei saa heittää tavaroita parvekkeelta”. Poika katsoo veijari-ilmeellä takaisin ilman katumuksen häivää. Ymmärrys kyllä toimii välillä yllävänkin hyvin, vaikka sanoja ei juuri tule. Onneksi nesteen saa kuivattua ja tavaratkin saa talteen, kun ne päätyvät omalle takapihalle. Jos alla olisi vaikkapa julkinen parkkipaikka, olisi pikkuautojen, pyykkipoikien, muovieläinten, siivousvälineiden, lusikoiden ja kaikenlaisen muun käteen osuvan pikkutavaran hukkaprosentti jo korkea.

Kieltosanan merkitys tuntuu olevan kinkkinen juttu, miksi ihmeessä en voi tehdä mitä huvittaa? Yritän selittää ja perustella kärsivällisesti tai heristää sormea, kiljua ja uhkailla kun kärsivällisyyden rajat alkavat ylittyä. Yritän myös välttää koko kieltämistä ja säästää sen vain kaikista tärkeimpiin sääntöihin. Turha tuhlata kieltoja, jotka eivät kuitenkaan toimi ja siten vesittää täysin ei-sanan merkityksen.

Poika itse on kyllä oppinut hyvin kieltosanan käytön. ”No!” on vakivastaus kaikkiin kysymyksiin. Vain valikoituihin ehdotuksiin, kuten jäätelön syöntiin tai leikkipuistoon lähtöön, poika nyökyttää päätään myöntymisen merkiksi.